Nyt on palaudutttu taas päivän reissusta. Hip hei!! Yksi sytostaattihoito enää tällä viikolla, jipppiii. Sit saa hetken olla rauhassa ja nukkua ilman herätyskelloa. Joo..ihanalta kuullostaa. Kaikki mikä liittyy nukkumiseen tai löhöämiseen tällä hetkellä, kuullostaa kyllä tosi hyvältä. Väsymys on aika valtava. Taidan jo pikkuhiljaa toistaa itseäni näissä päivittäisissä kirjoituksissa. Koittakaa kestää.

Tulipa mieleeni muuten maanantailta tapahtuma, josta en kertonutkaan. Olin silloin ekaa kertaa sytostaattihoidoissa ja tapasin siellä 72-vuotiaan rouvan. Hänellä oli kirkkaan punainen huivi päässä, sillä hiukset oli lähteneet hänellä pari viikkoa aikaisemmin. Puhuimme syövistä ja niiden hoidoista ja hän sitten halusi näyttää minulle myös kaljunsa. Minusta tämä rouva oli niin kaunis.. sairauden riisumana, hiuksettomana, mutta niin kauniina. Itse hän kertoi aina aamuisin pelästyvänsä peilikuvaansa, mutta se on varmasti ymmärrettävää, varsinkin kun hiusten lähdöstä oli niin vähän aikaa kulunut. Vaikka hän itse ei vielä ollut tottunut omaan kuvaansa hiuksettomana, hän näytti sen minulle..Se oli minusta jotenkin vain kaunis hetki. Hän paljasti minulle ”salaisuutensa”.

Jotenkin tässä aamulla mietiskelin tätä sairautta ja sen tuomia uusia asioita. Hiuksien lähtö on kuin naisilta riisuttaisiin kruunu. Väsymystä, pahoinvointia, veriarvojen heittelyä...ym. Ihminen haluaa aina jollain tapaa yrittää hallita tilanteita tai asioiden kulkua. Eihän kaikkea voi hallita, se on totuus. Lehdet tippuu joka syksy puista, riippuu tuulen suunnasta minne ne tippuu. Tähänkään ihminen ei voi millään vaikuttaa. Alas ne lehdet tulee aina jossain vaiheessa. Kaikkea ei voi hallita eikä asioiden suuntaa määrätä. Silloin on asioiden annettava mennä omalla painollaan. Niinhän tämän sairauden kanssakin on mentävä. Se on mulla nyt joka paikassa mukana, se on osa mua. Kohta se näkyy paremmin, kun hiukset lähtee, mutta mitä sitten. Toivon, että minäkin olen sitten yhtä kaunis kun tuo maanantaina tapaamani rouva.

Aurinko muuten paistaa tänään. Ihanaa. En muista koska viimeksi olisin nähnyt tuon valoilmiön. Hetkelliseksi tämä tapaaminen auringon kanssa nyt vain jää, sillä sohva huutaa minua taas päiväunille... silmäluomet vain painuvat väkisin kiinni.