Olin jo jotenkin valmistautunut palaamaan töihin, kun tänään menin kolmatta kertaa päätohtorin vastaanotolle. Nythän on sentään jo oltu sairauslomalla jonnin aikaa ja hetken on oikeastaan mennyt ihan hyvinkin jo (sen pari viikkoa). Keskusteltiin ja juteltiin reilu tunti ja minä en itkenyt kertaakaan!! Jes! Vaadin tohtorilta ruksia seinään ja hän kommentoi, että ehdottomasti vaaleanpunainen ruksi. Näin nopeaan minut oppii tuntemaan.

Kohti parempia suuntia ollaan menossa. Pientä edistystä on havaittavissa, mutta Sanna ei saa kuulemma hötkyillä.. jos on nyt mennyt pari viikkoa hyvin, niin se ei tarkoita sitä, että voisi lähteä töihin. Pidempi parempi jakso on nähtävä. Itseasiassa tässä on minullakin opittavaa. Mielestäni sairauteen tarvitaan jotain näkyvää vikaa. On ollut äärimmäisen vaikeaa todeta, että vikaa ei näy. Mistään ei vuoda verta, mikään paikka ei ole ruvella. Vaan vika on sisällä. Monen asian summasta olen nyt lieväst masentunut ja se vaatii hoitoa. Samahan se oli muuten syövän kanssa. Mitään ns. näkyvää ei ollut, sytostaatit annettiin sitä näkymätöntä kohti. Pienen pikkuruisia pirulaissoluja vastaan, jotka jossain ehkä-luultavasti jylläävät.. näkymätön sairaus niinkauan ennenkuin hiukset lähtivät.

Päätohtori esitti minulle tänään ison tulvan kysymyksiä, joihin sitten itseäni analysoiden vastailin. Tämän kyselytulvan jälkeen, ihan ihmeikseni ymmärsin ja sanoin ääneenkin, että miten minä vuoden töistäpoissaolon jälkeen puhun kokoajan työstäni?! Minulla on ollut syöpä ja ajatukset ovat vilisseet elämän ja kuoleman välistä ees taas ja minä puhun työstä?!?!?!?!?!?!? Siihen tohtorikin sanoi, että niinpä... Olenkin varmasti huomaamattani ollut työuupunut, mutta en ole itselleni sitä ikinä myöntänyt. Työssähän ei saa tehdä virheitä, eikä siellä saa epäonnistua. Virheen sattuessa olen hirmuisen vihainen itselleni. Mistä ihmeestä tämä työ taas tupsahti tähän?!

Olen kokoajan ollut sitä mieltä, että tuo syöpä on ollut tämän kaiken syy ja seuraus, mielen lievän sairastumisen syy. Mutta nythän alkaa löytymään ihan muita asioita. Syöpä on vain ollut ehkä se viimeinen tippa tai sitten se on opettanut minut vihdoin myöntämään myös itselleni, että nyt riittää, minä en jaksa. On oikeus olla heikko, on oikeus olla väsynyt, on oikeus ehkä epäonnistuakin välillä. Eikö kuullosta hassulta?!  Kuullostaa kyllä vähän siltä, että Sannasatalasissa voisi joskus olla jopa sannameneenythiemanhiljempaa?!

Päivääkään en kadu, että hakeuduin päätohtorin tykö. Siellä saa päästellä lääkäriä säästelemättä kaikki tuskat ja tunteet ulos. Voi kun olisin joskus ollut niin vahva, että jopa ennen syöpääkin olisin sinne eksynyt. EI varmastikaan olisi ollut haitaksi. Vaikkakin se ensimmäinen askel oli hirmuisen vaikea ottaa.. minä kallonkutistajalle?! Saa ihan pikkaisen fiksua perpektiiviä omiin asioihin! Saa puida niitä ihan niin paljon kun haluaa.

Jännä päivä. Aina tuon päätohtorin vastaanoton jälkeen olen suunnattoman väsynyt, kaikkeni antanut. Olen ylpeä ensimmäisestä vaalenapunaisesta ruksistani vastaanoton seinällä, saan alettua purkamaan päätäni ilman mitään hirmuisia tunneryöppyjä taikka itkukohtauksia. Olen rauhallisempi.

Sairauslomaa on 20.7 saakka ja toivon, että sinä aikana mieleni tasaantuu. Mökötykset väistyvät, saan tilalle hölskyvän sosiaalisuuteni, opin nauttimaan taas pienistäkin asioista, en hermostu niin helposti ja saan tännekin tasaiseen tahtiin purettua asioita. Kohti parempia suuntia, jep. Se on nyt suuntana mulla ja vielä sitä aurinkokatua pitkin.