Jesh! Tämä viikko on ohitse! Jesh! Vaikka onkin raskas viikko takana ja mieli on virkeä, haluan kirjoitella vähän pöhkömmistä asioista tänään.

Mua on alkanut etomaan sairaalan haju..ja sytostaatit oikeesti haisee pahalle. Nyt mä olen alkanut tuntea sen nenässäni ja tuntuu, että hoidon jälkeen haisen kilsan päähän näille salpaajille. Kun ajelen taksilla Helsinkiä kohti, niin yhdessä tietyssä risteyksessä minun nenässäni alkaa tuntua SE haju. Yök, ei oo mukavaa. Toivon todella, että saan pidettyä hajuaistini kurissa vielä 5 viikon ajan ja että se ei ala pahemmin haittamaan..niin pitkällä ollaan jo.

Tänään tuli muuten totaalistoppi myös jaffaan. Yök sillekin. Tähän asti olen hoidoissa juonut aina muutaman lasillisen tätä keltaista juomaa, mutta nyt en saanut sitä millään alas. Mitenkään muuten ei ole etovaa oloa, nää vain: sytostaatin haju ja jaffa.

Mulla oli oikeesti kivoimmat kolme päivää tuolla hoidoissa, kun oli mukavaa seuraa. Kuitenkin ajatukseni alkaa harhailla huonommille teillekin. Kaikista tapaamistani ihmisistä varmaan 70-80% (karkea arvio) on hoidoissa uusiutuneen syövän takia. On se pirulainen vahva tyyppi, pentele sentään. Jotenkin sitä ei itse halua edes ajatella, että minulla tämä uusisi... huono puhua tällaisia nyt jo, kun ei ole edellisenkään hoidot loppuneet.. Välillä sitä vaan pysähtyy miettimään ja täytyykin pysähtyä, pakkohan näitä on välillä miettiä! Muistan, kun aloittelin tätä blogia niin kirjoittelin jotenkin niin kauniisti :” Tämä on minun ja syöpäni päiväkirjani..kuljemme tätä matkaa yhdessä..” ”Ystäväni Syöpä”, jne.

”Paras keino päästä vihollisesta on tehdä hänestä ystävä.- Henrik IV

Tämän ja positiivisuuden avulla ajattelin tämän taistelun voittaa. Mutta voitanko? Onko sillä oikeastaan mitään vaikutusta? Kyllä mä itse uskon, että on parempi keskittää ajatukset positiivisuuteen ja elää päivä kerrallaan, olla murehtimatta huomisesta tai tulevasta. Jos murehtii ja märehtii (niinkuin tänään hieman näin teen), niin silloin kaikki energiat tuppaa menemään ihan väärään suuntaan. Enkä mä oikeastaan nytkään murehdi, mä mietin, pohdin. Ihanaa tuulettaa, että hoitokertoja on enää jäljellä 9 kpl viiden viikon sisällä. Mutta loppuuko ne hoidot siihen? Uusiutuuko se sitten vaikka puolen vuoden päästä?

No näihin ei todellakaan ole vastausta kellään. Toisaalta onneksi. Eihän niin voisi oikeastaan elää, jos kokoajan joutuu pelkäämään tai varomaan. Ei meillä kellään ole salaista opusta piilossa, jossa kerrottaisiin, miten meidän elämä menee tai mitä sen aikana tapahtuukaan. Eihän elämä toisaalta silloin olisi kivaakaan, jos kaiken tietäisi etukäteen. Mulla on sellainen usko, että kaikella tapahtuvalla on joku merkitys. Joku merkitys tälläkin on ja kaikilla niillä muillakin tapahtumilla, joita meidän perhe on saanut muutaman vuoden aikana kokea.

Noh, ei tämän näin vakavaksi pitäny mennä, mutta menipähän tällä kertaa. Enpä taas tiedä saako kukaan muu selvää tästä kirjoituksesta, sen verran hajallaan taitaa nuo ajatustenpalaset olla. Mutta päiväkirjan tehtävänähän on selventää niitä omia ajatuksia, sen takia tämän blogin laitoinkin pystyyn. Ehkä joskus myöhemmin saan täältä jotain suuria älynväläyksiä ja a-haa-elämyksiä.