...viikko meinaan. Olispas monivivahteinen viikko, täytyy sanoa. Apinanraivoa, työstä nauttimista ja kaikkea siltä väliltä.

Täytyy myöntää, että olen todella väsynyt. Huh. Siis huiman väsynyt. Mutta ihan onnellinen, sillä taas on yksi viikko takanapäin töissä. Vuorotteluvapaasta ei ole kuulunut mitään, pentele soikoon. Jotenkin sitä vain haluaisi saada tiedon, että vastapari on löytynyt ja saisi alkaa ajattelemaan vuoden vapaata, harrastuksia, suunnitelmia, kaikkea ihanaa. Mulla on vain aikas huono aavistus, että on todella huono aika vastaparin löytymiselle. Palvelualat ovat nyt tämän talouslaantuman kourissa ja tuntuu, että kaikkialta vain vähennetään porukkaa, eikä palkata lisää. Pahimmassa tapauksessa vuorotteluvapaa voi alkaa vasta syksyllä.... sillä mitä lähemmäksi kesää mennään, niin ei ainakaan ketään palkata, sillä kesällä suurin osa paikoista on kiinni yrityksessämme ja on muutenkin vaikeaa työllistää kaikkia. Noh, yritän olla positiivinen. Se tulee sitten kun sen aika on. Mulle on sovittuna seuraava projektikin.. seuraavan ravintolan sulkeminen, hih. Se sitten loppuisi toukokuun ekan viikon aikoihin. Meneehän nämä (..pienillä silloin tällöin räjähtävillä apinanraivo-kohtauksilla).

Mä olen niin ylpeä blogini lukijasta Kiarasta, joka kävi luovuttamassa tällä viikolla verta. Niiiiiin ylpeä, vieläkin!! Vau! Kiitos! Tähän samaiseen asiaan liittyen täytyy tunnustaa, että vasta tällä viikolla sain poistettua lompakosta elinluovutustestamentin sekä verenluovutuskortin... Nyt ne on tuossa pöydällä, pitäisi laittaa saksilla halki, mutta en ole vielä saanut laitettua. On se jotenkin jännä, kun tuntee itsensä jotenkin ”tarpeettomaksi” tuolla saralla, kun ei enään kelpaakaan edes varaosiksi.. höh. Mutta näin se menee. Pääasia on varmaankin, että olen tässä.. tässä turisemassa teille näitä höpötyksiäni. Varmastikin vahvempana kuin ennen, ainakin jollain tapaa.

Se on muuten jännä, miten näin ”ensimmäiset-terveenpaperit-saaneena” ei jotenkin meinaa päästää irti tuosta syövästä. Edelleen minä kannan käsilaukussani kansiota, jossa on hoitooni liittyviä papereita, diagnoosit, reseptejä, luettelo saaduista sytoista..ym. Jotenkin sairaana niitä kannoin mukana sen takia, että jos mulle tapahtuu jotain..jossain. Niin sitten se joku tietää missä mennään... ettei esim.parasetamolia olisi sytojen aikaan saanut ottaa grammaa enempää.. Jotenkin ne paperit laukussa oli mun turva. Mikä turva? En tiedä, mutta siellä ne vaan on edelleenkin. Ne jotenkin mukamas kuuluu mun laukkuun, niinkuin kuuluu lompakkokin. Kaippa minä voisin niistäkin luopua pikkuhiljaa? Noh, mutta itsehän minä niitä kannan?!

Mietiskelin tuossa viikolla jossain vaiheessa tätä viimeisintä vuotta, näitä tapahtumia ja sitä, että miten sitä voisi kuvailla.. syöpää, hoitoja, parantumista, töihinpaluuta. Mieleeni tuli elokuvat. Mustavalkoiset ja värilliset elokuvat. Ensi alkuun olin ihan varma, että sairastamisen aika olisi ihan varmasti mustavalkoista ja ehkä juuri sitten sitä mykkäleffaa, mutta hidastettuna. Sitten kun tuli töihinpaluun aika, niin palattiin värilliseen elokuvaan.. Hetken sitä mietittyäni, niin nyt minusta kyllä tuntuu siltä, että juuri tämä töihinpaluu on sitä mustavalkoista elokuvaa, mykkäleffaa, joka toimii hieman hassun nopeilla liikkeillä ja sairastamisen aika olisikin ollut sitä värikästä elokuvaa. Kaikesta sumuisuudesta ja väsyneisyydestä, rankoista hoidoista huolimatta, minä kasvoin järkyttävän paljon ihmisenä. Minä, varsinkin sairasloman loppupuolella, sain kiinni kivoista harrastuksista ja tein paljon mukavia muitakin asioita. Valokuvasin yli 20 pakkasessa sormet jäässä, nautin kauniista maisemista, nautin lumesta, maalasin, kuuntelin musiikkin, KIRJOITAN (!), askartelin, ihailin maailmaa..ym. Sehän se varsinaista värielokuvaa on ollutkin. Kuinka monipuolista aikaa kaikesta huolimatta. Jännä ajatuksen vaihto, kun sitä mietti hetken enemmän.

Nyt minua odottaa kaupan suurin kaali... Ihmisen pään kokoinen, jonka huomenna sitten kaulittuna käärin turvonneitten jalkojeni ympärille ja päälle muistaakseni kelmua.. Hih. Voi herran jestas sentään, mitä siitäkin tulee.. Ainakin jalkapöytien päältä polviin asti täytyy kääreet tehdä, sillä siittä asti ne ovat turpeena. Täytyy vilkaista vielä niitä ohjeita, ennenkuin alan säätämään. Katsotaan, mitä tapahtuu.. Tuleekohan musta sitten tämän jälkeen kaalimaan täti?!