Eilinen touhotuspäivä sai sen taas aikaiseksi, etten tänään saa tehtyä mitään. Sain sentään iso tatin otsaani.. jos nyt jotain saavutuksia pitäisi luetella tältä päivältä. Auringosta olen nauttinut pihalla ja funtsinut elämää monelta kantilta. Taasen on niitä päiviä, että meinaa kompastua näihin omiin ajatuksiin ihan suorin vartaloin. Liikaa miettii hän, sanoisi varmaankin joku viisas. Ajatukset on olleet niin sekavia ja pöhköjä, että jätän ne omaan arvoonsa tällä kertaa, enkä edes kirjoita niitä tänne. Kunhan nyt ees taas olen heitellyt ajatuksia omasta elämästäni, ei sen kummempaa. Joskus täälläkin ääneen sanoin, että voikohan ajatella itsensä solmuun niin tänään vastaan, että kyllä voi. Toden totta.

Jos en taas nurisisi ja turise tyhmiä täällä tänään, niin ajattelin virkistää muistia ukkosenilmoista kertovilla muistoilla.. Ainakin kolme muisteloa tulee mieleen heti, joten niistä minä sitten kerron.

1) Olimme tapamme mukaan Ukko-Kullan kanssa kesällä telttailemassa jo lapsuudestani tutulla paikkakunnalla. Maailman parhaassa paikassa. Pienestä pitäen siellä telttailtiin perheen kanssa ja normaalisti kuukauden putkeen aina kesäisin. Joten paikat ovat tutut. Pienenä aina sanoinkin, että tunnen sen paikan niin hyvin, että voin juosta ihan täysii paljain jaloin, sillä tiedän missä kohtaa kaikki kävytkin ovat. Noh, olimme tänä kyseisenä kesänä tulleet juuri Ukko-Kullan kanssa saunasta ja katselin taivaanrantaan ja siellä näkyi tummaa ukkospilveä. Sanoin heti, että tuo tulee nyt päälle. Tämä leirintäalue näet sijaitsee aivan kapeassa niemessä, järveä molemmin puolin, niin ukkonen ei niin vain pääse sinne. Mutta tuosta yhdestä suunnasta kyllä ja lujaa tulisikin (olin tämän jo lapsesta saakka oppinut).

Ukko-kulta ihmetteli ja laiskasti alkoi saunan jälkeen laittaa vaatteita päälle. Minä olin jo salamana laittanut sadevaatteet päälle ja tarkastelin teltan kiinnityksiä. Ei mennyt kuin 10 min niin jo alkoi jytistä ja sataa vaakasuoraan vettä. Niemen leveys tuosta meidän telttaalueen kohdalta on noin 70metriä, eli kaposin kohta...ja kuulkaa kyllä tuuli ja satoi. Olimme jo aikaisemmin virittäneet teltan päälle pressun kahden puun väliin, mutta siitä ei ollut nyt kuin haittaa. Se oli meinaan kuin purje, sillä tuuli osui siihen todella hyvin. Minä pidin pressusta kiinni kaikilla voimillani ja Ukko-Kulta oli kyykyssä vieressäni ja piti teltasta kiinni. Emme kuulleet mitä toinen huusi, vaikka olimme niin lähellä toisiamme. Niin kovaa jyrisi, salamoi, tuuli ja satoi. Ja me vain pidimme teltastamme kiinni, ihan kuin se olisi ollut meidän koko omaisuus. Sain huudettua Ukko-Kullalle, että nyt kyllä lähdetään täältä niemestä pois, tässä ei ole mitään järkeä. Jos teltta lähtee myrskyn mukana, niin sitten lähtee. Näin hypättiin autoon, joka muuten heilui tuulen voimasta ja lähdimme ajamaan pois kapeimmasta niemenosasta.

Puita oli kaatunut tienvierestä sähkölinjojen päälle ja vasta niemestä poistuttuamme ilma rauhottui. Minulla ihan kädet tärisi, kun hypättiin autosta ulos ihmettelemään tuota myrskyä. Silloin poltin vielä tupakkia ja hermosauhut oli saatava... ainut vain, kun kaivoin sadetakin taskusta tupakoita, niin siellä taskussa oli varmaankin puoli litraa vettä.

Ukkosmyrskyn laannuttua lähdimme takaisin niemeen. Teltta oli paikallaan ja huomasimme kuinka kätevä paikkamme oli. Siinä oli meinaan sammalpohja ja tuo pohja oli imenyt kaiken hurjan määrän sadevettä, jota taivaalta tuli. Muutamia puita oli kaatunut. Parista asuntovaunusta oli etuteltat revenneet ja salamakin oli iskenyt erään asuntovaunun grilliin. Aikas moinen myräkkä.. Silloin ehkä ihka ensimmäistä kertaa aloin hieman pelkäämään ukkosta aikuisten iällä. Kun pidin siitä pressunarusta kiinni ja taivaalla sattui jyrähtämään, niin kyllä siinä kuulkaa polvet notkahti, niin kovaa se jyrähti. Olin ihan varma, että kohta sieltä olisi tippunut jotain niskaani.

2) samainen leirintäalue, mutta ziljoona vuotta aikaisemmin. Olin silloin jotain 10 vuotias. Olimme lähteneet isän ja vanhimman pikkuveljeni kanssa kaupoille ja äiti jäi pienen pikkuvelivauvan kanssa leirintäaluelle. Meillä oli iso huvila teltta, johon kuului terassi, olohuone, sekä kaksi makuuhuonetta. Olihan meillä iso perhekin, 5 jäsentä.

Kaarrettiin kaupoilta takaisin leirintäalueelle ja ihmeteltiin, että missäs meidän teltta oikein on. Onkohan äitille tullut joku ajatus siirtää teltta parempaan paikkaan?! Äiti löydettiin sitten vauvan kanssa keittiökatoksesta tärisemästä. Mitä sitten tapahtui?

Äiti oli ollut  yhdessä teltan makuuhuoneessa imettämässä pikkuveljeä ja oli huomannut, kuinka kahvitermari oli alkanut "leijua" olohuoneen puolella. Äiti oli vauva sylissä noussut makuuhuoneesta ulos ja siinä samassa sekunnissa koko teltta lentänyt taivaan tuuliin. Tähän niemeen oli iskenyt trombi ja meidän telttaan. Vahvat alumiiniset kepit olivat osa menneet katki ja telttakin taisi siinä rytäkässä hieman revetä. Onneksi äiti oli vauvan kanssa teltassa, sillä pelkän vauvan tuo trombi olisi varmaankin vienyt mukanaan. Uskokaa tai älkää, mutta tuohon paikkaan ei enään sen jälkeen telttaa laitettu. Kotia ei kyllä lähdetty. Rikoutuneet putket korvattiin harjanvarsilla ja saatiin teltta uudelleen pystyyn. Vieläkin nousee äitin puolesta karvat pystyyn moisesta jutusta. Äiti ja veli voivat edelleen hyvin.

3) Ukkonen ekaa kertaa täällä maalla. Kaupunkilaistyttö on muuttanut maalle asumaan Ukko-Kullan kanssa. Ihanaan vanhaan punamultaiseen hirsitaloon. Aina olin nauttinut ukkosenilmasta, katsomalla salamoita ikkunasta. Nautinnollinen hetki aina minusta.

Olin juuri alkanut laittamaan ruokaa, makaroneja keittämään. Siirsin tuolin ikkunan eteen keittiöön, jotta voisin ihailla salamoivaa taivasta. Olinhan muistanut ottaa kaikki johdot pois seinästä..joo, kyllä varmaan. Pari salamaa, kauniita kuin mitkä ja jyrinät heti siihen perään. Nyt oli ukkonen ihan päällä. Yhtäkkiä paukahtikin sisällä aivan mielettömän lujaa, sähköhella iski kipinää ja alkoi haista savulle. Eipä ollutkaan enään niin ihanaa ja kaunista. Sydänkohtaus melkein tuli. Ne penteleen makaroonit oli levyllä ja sähköt siis päällä. Pentele. Nyt tuli Ukko-Kultaa ikävä ja soitin sille, että nyt äkkiä kotia, nyt pelottaa.

Vahinkoja tarkastellessa: sähköhella meni rikki..ja lisäksi minulta oli unohtunut yksi erittäin tärkeä johto ottaa pois.. tässä johdossa oli kiinni: tv, video, stereot ja levysoitin. Kaikki mäsäksi yhdestä salamasta ja salamannopeasti. Kallis opetus. Arvatkaa vain, muistanko nyt mitkä johdot kannattaa ottaa pois seinästä ukkosen aikaan!? Ihan kuulkaa varmasti muistan. Myöhemmin kun tapasimme naapusin tuosta puolen kilsan päästä, niin hän kertoi kuinka oli ollut tupakilla pahimpaan ukkosen aikaan. Salama oli kuulemma osunut aivan lähelle taloamme.. hänkin oli sormet jo kännykän numeroilla, että jos alkaa savua nousemaan, niin hän soittaa palokunnan paikalle. Niin lähelle salama iski.

Kyllä se niin vain on, että luonnonvoimia kannattaa kunnioittaa, vaikka ne välillä kauniita onkin. Silloin kun on itse luonnon armoilla esimerkiksi juuri telttailemassa, niin ukkonen tuntuu ihan erilaiselta kuin sisällä talossa taikka kerrostalossa. Kyllä siinä jyskeessä vahvemmatkin polvet nytkähtelee. Ja sen takia täällä me hiljennytään täysin, kun tulee ukkonen. EI telkkaria, ei nettiä, ei ruokaa. Ollaan vain! Yleensä silloin kyllä pääsee ulos syömään, niinkuin torstainakin. Hih.