Kyllä se kuulkaa nyt on niin, että tämän mummon pitäis alkaa pakkaamaan. Kaikki on vielä tekemättä. Iso kasa vaatteita silittämättä, laittamatta, kaikki pakkaamatta ja vasta huomennahan tuo lähtö on. Lähtö auringon lämpöön täältä kylmästä pakkasesta. Tekisi mieli tuulettaa, mutta matkamieli on hiukka hukassa. Niin paljon on sattunut ja tapahtunut, että huh-huh. Eikä oikeastaan tunnu edes siltä, että jonnekin oltaisiin lähdössä?! Ihme ja kumma. Ehkä se tuosta irtoaa se matkakuume, kun raahaa yläkerrasta matkalaukut alas ja alkaa oikeasti pakkaamaan.

Supertouhotuksen viikko ollut tämä viikko. Huoli ystäväni tilanteesta ja siitä sekasorrosta, minkä tämän viikkoinen syöpätieto toi tullessaan, saa minut mietteliääksi useamman kerran päivässä. Kuinka voin kaikessa auttaa, tuenhan varmasti kaikessa mahdollisessa? Itse kun sitten palaan omiin sairastumisen aikoihin, niin mikä olikaan tärkeintä? Läsnäolo. Se, että on siinä, jos tarttee. Niin mäkin meinaan olla. Läsnä. Ehkä jo ensi viikolla ystäväni pääsee Helsinkiin jatkotutkimuksiin ja siitä se sitten lähtee, hullunmylly. Lisätutkimukset, laajempi leikkaus jne. Eihän sitä voi olla ajattelematta. Ja väkisinkin palaa mieleeni, kuinka se odottavan aika on pitkä. Paikkoja kolottaa, paikkoja koskee, onko se syöpä nyt jo siellä? Miten nopeaan se leviääkään? Miksi en jo nyt heti pääse lääkäriin, etten kuole tähän? Justiinsa niin. Ei mun todellakaan pitänyt tulla tänne kirjottamaan syövästä vaan lomasta! Ja lomalle lähdöstä! Syöpä vaan pukkaa mieleen nyt aikas vahvasti. Kääk. Näin se menee, omia ajatuksiaan on niin vaikea pistää kiinni, tauolle! Noh, puhelin on Thaimaassakin ja tulenhan muutaman viikon päästä takaisin. Äiti tulee taas kissavahdiksi ja on luvannut olla halipäällikkö ystävälleni, jos on sen tarpeessa.

Loma. Lämpö. Aurinko. Aaaaaahhhhhh. Hiljainen ranta. Vaaleanpunaiset delffiinit. Kyllä se matkakuume tässä vielä lähtee lämpenemään. Nyt on pakko alkaa pakkaamaan! Tico-tico.