Selvittinpähän tuosta viikonlopusta hengissä, kun täällä kerran kirjoittelen! Hih! Johan oli...vipellystä ja hulinaa.

Ankkarock meni ja oli. Parin päivän kokemuksella voin sanoa, että oli ensimmäinen ja viimeinen Ankkarock. Yleisöä riitti, mutta kauppa ei käynyt kellään, paitsi ehkä ruokakauppiailla. Naapurissa oli tällainen festarimyyjäkonkari ja hän sanoi, että vuosi vuodelta vain hiljenee.. veikkasi, että tämä vuosi oli hänen viimeisensä tuolla. Koruja kuitenkin meni jonkin verran ja silmää tietysti miellytti ne ihmiset jotka myöhemmin kulkivat MINUN koru kaulassa ohitse. On se vaan kivaa katsella sellaista. Jokaiselle korulle yritän myydessä "sanoa jäähyväiset", nahän on olleet mun terapiakoruja, joten suhde on rakas. Ja kun vielä kaikki on ihan uniikkeja, niin eihän niihin voi olla ihastumatta! Hyvä etten sentään niille nimiä ole alkanut antamaan.. sitten tarvitsisi varmaankin oikeasti lisää sairauslomaa :)

Yöunet jäi kyllä vähiin viikonloppuna, eikä se festareilla olokaan ole niin helppoa, vaikkei kiire ollutkaan. Kovalla soiva musiikki, hirmuisesti ihmisiä, jännitys myrskystä ja niin edelleen. Myrskyttä muuten selvittiin, onneksi!! EI meinaa tullut sellaista. Pelastuslaitos piti parempaa jöötä kauppiaille, että kojut ovat kunnolla kiinni (johtuen siitä Porissa tapahtuneesta). Minä sitten veistelin vasaralla kummityttöni metsästä hakemia paksuja oksia, joita käytettiin sitten "maatappeina" kiinnittämään telttaa vieläkin paremmin. 

Järjestelyt Ankkarockissa oli aivan, sanonko mistä? Ihmettelen ja kummastelen vain, että kuinka noin suuren festarin järjestelyt voi olla tuolla tasolla.. Ollessani Riihimäki Rockissa heinäkuussa, tilanne oli aivan erilainen ja siis sata kertaa parempi. Noh, onhan näitä eroja.

Pitkän viikonlopun takia, en siis tosiaan kerinnyt kauhiasti työhönpaluuta murehtia, joka siis koitti tänään. Myöskin tuollaisen touhotusviikonlopun jäljiltä, nukahdin eilen melkeinpä suorilta jaloilta!! Hih. Ilman tätä riehumista, olisin varmastikin valvonut ja murehtinut koko yön. Nukuin kuin pieni vauveli. Olipa kuulkaa positiivinen yllätys (tällä erää) tuo töihinpaluu. Tapasin siis pääkonttorilla esimieheni (joka on siis vaihtunut saikun aikana) sekä rekrytointikoordinaattorin. Olivat kimpassa miettineet minulle sopivaa työtä ja sellainen sitten oli löytynyt. Kevyempää työtä (toivottavasti), pienemmässä paikassa, eikä niin kovia "johtamispaineita". Pääasiassa toimistotyötä, mutta samalla myös asiakaspalvelua. Jee! Toivotaan, että kaikki menee hyvin ja pääsen nopeaan hommiin kiinni. Vuorotteluvapaakin häämöttää jossain, joskus, edelleen... Lähtö voi tulla pikaisestikin, mutta kokemuksen vahvalla rintaäänellä, sitä voi joutua odottamaankin.

Sen verran jännitin töihinmenoa, että eilen ja tänään olen kyllä saanut rampata vessassa tiiviiseen tahtiin. Helpottuneena kuitenkin menin sitten pääkallomajaan ja heti ensimmäiseksi minua tultiin halaamaan aulassa. Ihana ihminen myynnistä huomasi minut ja tuli kyselemään kuulumisia. Minä kun ajattelin, ettei kukaan edes minua siellä muista, kun en kerinnyt olla kuin reilun puoli vuotta yrityksessä, ennenkuin jäin reiluksi vuodeksi sairauslomalle. Muistettiinhan minut!! Jeeeee!! Siellä yrityksessäkin on niin paljon tapahtunut muutoksia ja minun läheiset esimiehet ovat vaihtuneet, poistuneet, jopa poistuneet tuonpuoleiseen...joten hermostutti muutenkin tuo paluu, kun ei tiennyt yhtään kuka on ja missä. Paljon on kiinniottamista, uuden oppimista ja taas arkeen totuttelua.

Tässä kohtaa haluaisin sanoa, että hiljaa hyvä tulee, mutta itseni tuntien, tiedän ettei se pidä paikkaansa. Mulle-kaikki-heti-nyt-Sanna on vielä olemassa vahvasti, huomaahan sen tuosta touhottamisesta. Ja vaikka touhotan, niin kyllä mä sitten kyllä röhnötänkin. Älkää vain kuvitelko, että mä menisin ihan 24/7... Kyllä tämä tyyppi osaa kuulkaa oikaista jalat sohvallekin ja nauttia vaikka palan, kaks suklaatia. Jep, tuttua. 

Tunti vain... oli mun työpäivän pituus tänään. Neuvottelu/höpöttely pääkonttorilla ja sen jälkeen ilmoitettiin tästä pehmeästä laskusta ja lähetettiin kotia. Kuulemma ei enään kannattanut mennä töihin... (?) En laittanut pahakseni, sillä kotiin tultua, kaaduin suorilta vartaloin sänkyyn ja otin kolmen tunnin päiväunet. Päivästä jäi kyllä tosi mukava fiilis. Tuntui, että minua kuunneltiin ja ehkä ymmärrettiinkin paremmin viime kertaiseen verrattuna, ettei ehkä kannata näin pitkän poissaolon jälkeen pistää tyttöä ihan sinne kovimpiin ja isoimpiin paikkoihin sekä sekamelskaan töihin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki siitä!

Huomenna alkaa sitten OIKEAT työt. Tästä se lähtee.