Niinhän tässä sitten kävi. Töihin se on kuulkaa lähdettävä ensi viikon maanantaina... 7,5 kuukauden sairasloman jälkeen. Vastaparini ei ollut sopiva vuorotteluvapaata varten ja nyt etsitään sitten uutta ja odotellaan, koska moinen löytyy. Töihin mennään, en tiedä minne ja kuinka pitkäksi aikaa. Tekis mieli olla nyt hieman alakuloinen...

Ja varmaan kyllä olenkin ollut alakuloinen The puhelinsoiton jälkeen. Kauhistus!!! Minä töihin!? Jotenkin olin niin valmistautunut siihen vuorotteluvapaaseen ja nyt sitten yhtäkkiä suunta taas vaihtuikin. Toisaalta vielä ennen joulua, oikein odotin, että pääsen takaisin töihin maaliskuussa. Niin se naisen mieli muuttuu tiuhaan tahtiin.

Olen sekaisin kuin seinäkello. Vetää jotenkin hiljaiseksi. Miten mä jaksan? Miten mä jaksan motivoitua? Mitä mä osaan edes tehdä enään? Muistanko yhtään mitään? Mahtuuko työvaatteet edes päälle? Missä ne edes on? Miten käy mun juuri tilattujen fimo-taikinoiden? Ilman pipoa vai pipon kanssa? Rohkeasti siilillä vaikka seinän läpi?

Toisaalta ihan tonttuja kysymyksiä, mutta toisaalta niin tosia. Tää on taas tällainen päivä, ottakaa tästä nyt selvää.

Torstaihin mennessä tulen saamaan toisen puhelun, missä kerrotaan mihin menen ja mitä teen. Ymmärrettävistä syistä en mene sinne omaan toimipaikkaani, sillä vuorotteluvapaa alkaa heti kun sopiva vastapari vain löydetään. Omassa toimipaikassa aiheuttaisin varmasti vain sekaannusta asiakkaissa ja tietysti henkilökunnassa. Tuli takasin pitkästä aikaa ja pian lähti taas pois.. ei kauhian hyvää johtamista olisi tuo.

Niin. Enpä ikumaailmassa olisi uskonut, että töihinmeno olisi minunlaiselle ihmiselle näin suuri kynnys tai ajatusmyrsky. Siis kun minähän rakastan työtäni, ihan liikaakin. Se se varmaan onkin... mitä jos siellä onkin niin ihanaa, että perun kaikki vuorotteluvapaasuunnitelmat ja jatkan elämään niinkuin ennenkin. Tämä oli se oikea hetki, jolloin sain tehtyä niinkin vaikean päätöksen kuin että jäisin vuodeksi pois töistä.

No, se siitä tällä erää.. josko saisin hieman järkevämmin ja ymmärrettävemmin kirjoitettua tästä asiasta vaikkapa myöhemmin.

Mä olen kuulkaa virkannut ja virkannut ja virkannut.. ja purkanut ja taas virkannut. Eipä tuo kimppapylväs vai mikä lie kimppu se nyt olikaan, ole hirmuisen nopeaa.. Tai sitten olen vain hirmu hidas, kun vasta harjottelen. Jouduin purkamaan ihan hirmuisesti tuota myssyä, kun huomasin, että se alkoi käydä hieman liian pieneksi. Siitä olis voinut tulla sopiva, ehkä jollekin lapselle.

Ostin tänään kauppareissulla uusia ihania lankoja.. Hih. Jotenkin taas yritän tehdä tätäkin asiaa täysillä. Olis varmaan pitänyt tehdä ensin tämä yksi pipo edes valmiiksi ja sen jälkeen katsoa, pystyykö tekemään lisää. Ihan niin sannamaista kuin voi. Nyt on iso pussillinen ihania vaaleanpunaisia lankoja tuossa odottamassa.. ja ideoita mielessä. Nyt mua alkaa vain pelottaa se, että jos mä ihastun niihin itse niin paljon, etten voikaan laittaa niitä mihinkään kampanjaan... Onhan mulla kyllä noita myssyjä jos jonninmoisia ja onhan mulla jo hiuksiakin... Lahjoitukseen menevät!!

Töitten puolesta tekisi mieli käpertyä johonkin pieneen koloon itsekseni miettimään. Harmi, etten mahdu tuohon samaiseen pahvilaatikkoon, mistä Jesse löysi tänään hyvän nukkumispaikan.