Pöööö. Täällä sitä ollaan muutaman hiljaisen päivän jälkeen. Mä olen tainnut olla hieman piilossa, kun en ole tänne viitsinyt tulla riehumaan.

On se jännä, miten tuo mieli mullistelee taas sisällä tulivuoren lailla. Mitään apinanraivokohtauksia ei nyt varsinaisesti ole ollut, mutta kiukuttanut on taas ihan aikuisten oikeasti. Sitten kun kiukuttaa ja kaikki tuntuu menevän päin prinkkalaa niin tulee ajateltua taas sitä, että miksi minä sitten oikein kiukuttelen.. ?! Ihan kun syöpään sairastunut ja siitä sitten parantunut ei saisi kiukutella ja olla pahalla tuulella. Tulee jotenkin huono mieli siitäkin, kun tuntuu, että pitäisi olla kiitollinen, että on tässä ja olla hiljaa ja kiltisti. Mahtavan hienoja ajatuksia vai mitä?! Lyhennettynä siis vakavasti sairastunut ihminen pitäisi olla loppuelämän kiltti ja iloinen sekä onnellinen, että on elossa?! Että on selvinnyt!? Joo, nyt kun sen näin oikeasti kirjoitan mustaa valkoisella, niin se näyttää kirjoitettuna yhtä tyhmältä kuin ajateltunakin. Jotenkin tässä muutaman päivän kiukussa tuli taas ajateltua sitäkin, että missä on se kiitollisuus!? Kiitollisuus, ketä kohtaan? Sekavaa taas, mutta enhän mä nyt muuten olisi mestari tässä hommassa.

Alkuviikon touhotukset sai taas varmaankin pienen stopin tähän olemiseen. Olen yrittänyt tehdä sitä sun tätä, mutta saamatta taas mitään aikaiseksi. Olenhan taas sentään ajatellut ja kiukutellut itsekseni (ja varmasti muillekin!). Mistä tätä kiukkua nyt oikein riittää, sitä mä en ymmärrä. Kai se on sitten tätä mieletöntä mielenmyllerrystä, josta en ota nyt itsekään selvää.

Mielessäni on myllertänyt myös selvitystila siitä, että miksi minä selvisin? Miksi joku toinen ei selviä? Mikä on tämän tarkoitus? Miten tästä eteenpäin? Palataan varmaankin taas tähän ihan pieneen ja pikkaraiseen kysymykseen: Mikä on elämän tarkoitus? Johan onkin helppo pohdittava.. kerron sen heti, kun olen sen keksinyt. EN siis sen vaativampia asioita ole täällä pohdiskellut, tällaista pientä sievää kysymystä vain. Ah, kun vielä löytäisi siihen vastauksen. Joo..ok, enhän mäkään voi kaikkea tietysti tehdä, mutta yritän.

Mun ongelmana on varmaankin se, että mun pitäisi ajatuksissa miettiä kaikki asiat valmiiksi. Olla suunnitelmat a, b ja c. Kun ne suunnitelmat eivät oikein synny, niin tilalla on pattitilanne ja en pääse eteenpäin. Minä se olen sellainen, että tahtoisin ja haluaisin suunnitella asiat valmiiksi, sekä niiden pitäisi tapahtua fiiiiiuuuuuuhhh-piti-jo-tapahtua-vauhdilla. Nyt en pääse suunnitelmissani pitkälle, kun tuntuu, että kaikki saisi suunnitella uudestaan. Taannuinkohan mä sairastuessa nyt johonkin murrosikään?!?! Vai mitä mulle tapahtuu? Tunnen itseni ihan joksikin yläasteikäiseksi, jonka pitäisi päättää mitä lähteä peruskoulun jälkeen opiskelemaan.. silloin se tuntui todella isolta ratkaisulta, koska silloin määriteltiin koko loppuelämän suunta, vaikkakaan niinhän se ei todellakaan ole. Fiilikset on vain ihan samat. Nyt pitäisi päättää mihinkä suuntaan tästä lähdetään, kuka tietää?

Jaahas, taas ollaan Sannan pään sisällä ja syvällä ollaankin. Ikuna en olisi arvannut, että sairastumisen myötä kokisin tällaisen mielenmyllerryksen.. Jos olisin normaalisti palannut töihin, niin olisin varmastikin saanut kaikki nämä tunteet ja ajatukset haudottua sinne työn sekaan, eikä niitä olisi tarvinnut käsitellä mitenkään. Toisaalta rohkeaa nostaa nyt kaikki asiat pöydälle samaan aikaan ja oikeasti käydä niitä läpi, vaikka rankkaa onkin. Toivottavasti kaikki läheisetkin pysyy tässä mukana, etten heitä tässä huomaamattani loukkaa taikka kohtele kaltoin. Toisaalta niin... töihin uppoamalla olisin varmaankin päässyt helpommalla, mutta uskoisin, että nämä asiat olisivat odottaneet minua sitten myöhemmin. Mene ja tiedä. Jatketaan harjoituksia ja koitetaan selvitä ajatustensolmijamestaruudesta seuraavalle tasolle. Se on sitten ehkä ajatustenkirkastusmestaruus tämä jälkeen tiedossa, toivottavasti.