Tässä sitä sitten ollaan.. paljaana, alastomana sairauden edessä. Tai siltä ainakin tuntuu, nyt kun leikkasin eilen irtoavat hiukseni. Alaston olo.

Olin jo aikaisemmin tehnyt päätöksen, että sitten kun hiukset alkavat lähteä, niin leikkaan ne samantien pois, en jää kärvistelemään niitten kanssa. Ensin leikkasin vaaleanpunaisilla fiskarseilla itselleni ”lyhyen tukan” (nipusta kiinni ja saksilla poikki), sillä halusin nähdä millaisen näköinen olisin lyhkäsillä hiuksilla. Leikkauksen malli nyt ei ollut imarteleva, kun sen tekoon meni muutama minuutti. Ukko-Kulta otti valokuvia, minua nauratti, sillä näytin ihan nuoremmalta veljeltäni. Hih..voisin mennä häntä tuuraamaan töihin, eikä kukaan ehkä huomaisi..paitsi, että minun pitäisi kasvaa yli 20cm pituutta (olenhan itse vain 183cm pitkä).

Sitten iski kauhu.. nyt se oikeasti lähtee. Koska se kasvaa takaisin? Kasvaako se pian takaisin? Minkävärisenä se kasvaa takaisin?

Itkun vuoro, kun istuin vessassa pää alaspäin ja Ukko-Kulta veti kotiparturikoneella loppuja hiuksia. Hiukseni putoilivat lattialle asetetuille sanomalehtipapereiden päälle kera minun kyyneleiden. ”Jaahas, nyt loppu huumori”, sanoi Ukko-Kulta, sillä olin juuri edellisessä lauseessa naureskellut vielä. Tuli ihan jakomielitautinen olo (anteeksi ilmaisuni)..nauroin, itkin, nauroin, itkin. Minua helpotti, kun sain ison lämpimän halin. Ja sain silityksen uudelle siilille päälleni.

Ukko-Kullasta tuli hetkessä meidän perheen ”pitkätukka”, vaikka juuri parturissa kävikin. Ja ei siis todellakaan omista pitkää tukkaa... Eilinen meni sitten sekavissa oloissa..uuteen lookiin totuttelussa. Olen aina tykännyt ”hiplata” veljieni siiliä tukkaa ja nyt minulla oli itselläni sellainen. Taisin hieroa sitä koko illan telkkaria katsellessa.

Ystävien lähettämät viestit itkettävät, en tiedä miksi. Tsemppausviestejähän ne on, eikä itketysviestejä. Itseasiassa nyttenkin tätä kirjoittaessa itkettää ja itken. So what. Ne oli mun hiukset ja niitä on hiukka ikävä. Mutta ne tulloo takasin, vahvempina ja kauniimpina. Onneksi kirjoitan koneella, kyyneleet suttaisivat tekstin paperilla, eikä kukaan saisi siitä mitään selvää.

Ostin ekan piponkin eilen kaupasta. Kokeilin sitä vasta kotona ja se on ihan hirveä. Miksi kaikki pipot saavat pääni näyttämään pallolta? Täytyy yrittää tehdä sille jotain. Ystävieni kiusaksi ostin myös eilen vaaleanpunaista lankaa ja virkkuukoukun. Yritän taas.... Tietämättömille tiedoksi, että en osaa sitten yhtään neuloa tai kutoa tai virkata. Muutama vuosi sitten päätin kutoa itselleni kaulaliinan.. tein sitä yli kuukauden ja olin saanut noin 5 cm tehtyä. Ystäväni otti langat ja puikot mukaan vieraillessaan ja viikon päästä lähetti minulle valmiin kauniin kaulaliinan postissa. Nyt minulla on taas sitä samaa lankaa.. mä yritän!! Täytyy googlettaa vain: virkkaa pipo ja opetellaan.. Voipi olla, että joskus kuva tuostakin piposta kaunistaa pipolätsämyssyGalleriaa (toivotaan, että lähi vuosina...) Saan kuulemma laittaa langat ja koukun postissa Inkeroisiin, jos siitä ei tule mitään. Kaippa sitten postissa tulisi taas viikon päästä ihana pipo. Mutta kaikesta rakkaasta ja suuresta saamastani tuesta huolimatta, yritän nyt itse ensin :)

Siilitukkaisena on jännä nukkua.. siili pistelee päätä, mutta siihen tottuu varmasti ajan kanssa. Ainakin viime yönä nukuin hyvin. Huomaan saavani normaalia enemmän halauksia ja pusuja Ukko-Kullalta, onneksi hän on vierelläni.