Eipä montaa päivää olla tässä ilman terveydenhuoltopalveluiden käyttöä. Ei siis minunkaan pidä unohtaa, että olen sairas. Melkein unohtaa olevansa sairas tuollaisina eilisen kaltaisina energiapäivinä..Siis melkein!! Jos Ukko-Kullan äiti ei olisi eilen soittanut, niin olisin täysin unohtanut varmaan käydä labrassa tänään. Verikokeita piti käydä antamassa, kun nekin kuuluu nyt minun viikottaiseen ohjelmaan. Verikokeissa seurataan sytojen vaikutuksia veriarvoihin...jos esim. punasolut laskevat liian alas, mietitään yleensä pientä paussia hoidoissa tai sitten itse punasolujen tiputtamista sytojen yhteydessä. Vielä onneksi veriarvot ovat pysyneet hyvänä.

Mä olen oikeasti muutumassa ihan puupääksi. Mä unohtelen asioita aivan mielettömästi. Kävelen olohuoneesta keittiöön, enkä sitten muista miksi tulin keittiöön.. Unohdan varatun labra-ajan...unohdan viedä kirjeet postiin, vaikka ne ovat käsilaukussani ja postilaatikko vieressäni.. Toivottavasti muistan, että mulla on maanantaina hammaslääkäri näitten hoitojen takia. Laitan sen nyt kyllä samantien kännykän muistutuksiin (vaikka hampilääkäri olis kyllä kiva unohtaa...jaiks).

Johtuukohan unohtelu siitä, kun ei ole sairaslomalla sellaista ”normaalia arkea”? Vältämättä ei tarvitse tietää mikä viikonpäivä on menossa, paljonko kello on. Ei ole olemassa niin hyviä rutiineja, kuin silloin työelämässä oli. Joskus muistan jonkun sanoneen, että sytostaatit saattavat olla niin vahvoja, että muistiinkin ne voi vaikuttaa.. se kuullostaa kyllä aika hurjalta. Veikkaisin, että suurin syy on se sairaus, syöpä. Vaikka sitä ei kokoajan haluakaan ajatella, niin silti se on mielessä. Kaikki asiat tuntuvat minimaalisen pieniltä ja mitättömiltä. Silti päässä pyörii miljardeja asioita sairastumisesta, toipumisesta, toivosta, epätoivosta, tulevasta, menneisyydestä,perheestä, ystävistä, elämästä, kuolemasta.. minne sitten mahdutettaisiin pienet arkiset asiat muistiin? Enpä usko, että aivoraasuilla on enää tilaa pitää muistissa mitään pienempiä asioita.

Kaupassa on jännää käydä nykyään. Tunnen itseni ihan ufoksi tai siis ulkopuoliseksi jollain tapaa. Minä liikun kuin hidastetussa leffassa ja muut ihmiset hikipäässä törmäilevät toisiinsa ostoskärryjensä kanssa ”minä-olin-ensin”-ilmeen kanssa. Mulla ei oo mihinkään kiire, mun aika on pysähtynyt. Mulla on aikaa tarkkailla muita ja miettiä. Olla kiirehtimättä mihinkään.