Huh, ku minuu väsyttää. Viikonloppu meni hujauksessa ja vaikka eilen olin sellaisen nukkuvan ja unisen välimaastossa koko päivän, niin tuntuu ettei tänäänkään pääse vauhtiin ollenkaan. Haukotellut olen niin, että leukaperät tuntuu ihan kipeiltä. Meikäläisellä kun vielä on ahtaat kyynelkanavat, jotka aiheuttaa sen, että haukotellessa valuu kyyneleet silmistä..niin tänään olen ollut kyllä näky tässä työpaikalla. Salaa kun yrittää haukotella, naama vääntyy ihan ihme asentoon ja lisäksi silmistä vuotaa kyynelnestettä ihan kuin itkisin. Hih, ei ole kaunista olla väsynyt.

Ihmettelin lisäksi suuresti tänään yhtä tekemääni asiaa. Sen lisäksi, että olen ihan oikeasti tehnyt tänään ihan oikeita töitä, niin olen myös surffaillut netissä etsien tietoa itusolusyövästä... niin justiinsa, joo. Lähestyvä kontrolli saa tämän varmasti aikaan, sillä mielessä liikkuu nyt kaikenlaista lähipiiristä tulleitten huonojen uutisten takia. Minullakin on edellisestä kontrollista jo aikaa yli 5 kk, kun kontrollit pitäisi olla ensimmäiset 2 vuotta 3kk:n välein. Kesä vain tekee tällaisia tepposia, ettei kontrolleja hirmuisesti kesällä varmaankaan pidetä ja sitten syksyllä on suuret ruuhkat, kun kaikille pitäisi heti löytyä sitten taas aikaa tarkastuksiin. Minä olen sitten yksi heistä, joille tuli pidempi väli tarkastusten väliin, jotain 5,5kk. Hirveä aika. Enpä sitä ole tässä välillä ajatellut juuri ollenkaan, mutta nyt alkaa pomppimaan mieli vaikka missä. Surffailin sitten ekaa kertaa englannin kielisillä sivuilla ja yritin etsiä uusiutumisprosentteja taikka -ennusteita, koska niistä minulla ei ole mitään tietoa. Enpä sillä tiedolla tietysti viisaammaksi tulisi, mutta jotenkin vain tarvitsin sitä tietoa (mukamas).

Pelko on tyhmä asia, eiks olekin? Toisaalta on tervettä pelätä, eikös sitä niin sanota lapsistakin tai siis lapsille? Eihän kukaan halua, että pelko olisi läsnä joka päivä ja onneksi ei olekaan. Tuo s-pirulainen tuppaa vain tulemaan mieleen välillä ja kontrollien läheisyydessä erityisesti. Kipualue lonkka-lantio seudulta alkaa saamaan laajempia alueita haltuun ja tuntuu, että koko alavatsaa kipristää. Missään nimessähän ei voi olla kyse siitä, että tuli hytkyttyä U2:en tahdissa lauantaina ja mahasta on sattunut heräämään muutama todella onneton vatsalihas? Eihän? Tuollaista musiikin tahdissa tapahtuvaa hytkytystä ei olekaan tapahtunut vähään aikaan. Tarttis varmaan harrastaa useamminkin. Kontrollit on hyvästä, mutta tämä fiilinki on ihan tyhmä. Varsinkin kun kontrolliin on aikaa vielä reilu 2 viikkoa ja nyt jo tää alkaa. Höh.

Monesti on tullut puhuttuakin pelosta ystävien ja tuttavien kanssa. Jotenkin vain tuntuu, että siitä puhuminen saa kaikki hieman varpasilleen. Onko kyse siitä, että "mitäs-sä-siitä-höliset-kun-olet-jo-kaikesta-selvinnyt"? vai onko asia vaikea ystävillekin? Kuinka puhua taikka kuunnella tarinaa pelosta, jos siitä ei itse tiedä siltä kantilta mitään? Onko se kuitenkin rankkaa kuunneltavaa läheisille? Johonkin sitä on vain itsekin purettava itseään, se on varma. Ei ole hyvä pitää kaikkia ajatuksia sisällään, sillä tuntuu, että ne puristaa siellä, jos niitä ei välillä päästä ulos.

Onhan se näinkin, että vain vakavan sairauden kohdannut tietää, mitä kaikkea hölmöyksiä päässä liikkuu ja niitä on tavallaan silloin parempi ymmärtääkin. Monet asiat tässä syöpään sairastumisessakin olen päästellyt ulos täällä blogissa, sillä tänne voin tyhjentää ihan mitä vain. En tarvitse vastauksia kaikkiin asioihin, mutta mielenmyllerryksestä on kiva välillä päästää ulos paineita. Onhan ystävilläkin kova taakka kuunnella toisen huolia taikka murheita ja varsinkin jos niihin ei oikeastaan voi vaikuttaa. Tämän takia varmasti tämä meidän blogilandian Pallopää joukko on myöskin muodostunut todella tiiviiksi, sillä meillä on se tieto, mistä me höpistään... Uskalletaan nostella kissaa pöydälle, availla vaikeita asioita, jokainen omalla tyylillään. Monien blogeja olenkin lukenut ja nyökkäillyt mielessäni, että juu---tuossa vaiheessa tuo nyt menee. Tuntuupa tutulta.

Elkäät murehtiko. Tyhjentelen täällä vain päätäni maanantain kunniaksi. Kaikki ystävät ovat minulle suuri tuki ja turva, oli ne sitten in real life tai täällä blogilandiassa. Minulle riittää, että olette läsnä.

Tänään yritän olla googlettamatta enempää mitään syöpäjuttuja. Mitäs niitä kaivelemaan. Pitäisi muistaa elää tätä päivää, ei muistella menneitä eikä murehdita tulevaa. Meillä on vain tämä päivä, kuka tietääkään huomisesta. Eiks niin?