Olen ollut nyt muutaman päivän keplottelun maailmanmestari. Olen keplotellut itseni irti blogin päivittämisestä... ainakin siltä tuntuu. Pää on vain sekaisin kuin seinäkello, käkikello, taskukello, rannekello..

Eihän siellä meikäläisen päässä näytä ikinä olevan mikään järjestyksessä, joten taitaa tämä sekasorto olla ihan päivittäistä taikka viikottaista sekamelskaa. Viime viikko oli raskas, sen verran raskas, että perjantaina oli jo huulilla itsensä irtisanominen.. Mutta onneksi osasin ekaa kertaa elämässäni sanoa ääneen, että minä en jaksa enää. Minä lähden kotia. Näin päättyi ravintolan sulkeminen perjantaina. En minä kesken lähtenyt, se on vissi homma. Katsoin, että kaikki tarvittava tehty ja siellähän oli päälliköitä vanhasta lähtien aluepäällikköön asti ja kun minun mittani tuli täyteen, kävin ilmoittamassa, että minulle riittää nyt tämä pitkien päivien teko. Olen väsynyt. Ja sitten lähdin vain kotia. Ekaa kertaa elämässä myönsin, etten jaksa. Nyt vielä ihan ekaa kertaa elämässä tämä pitäisi sanoa vielä lääkärillekin huomenna. Huomennahan on tuo eka kontrolli...iiiiik.

Noh, työt on mitä on. Se on todettu jo moneen kertaan. Nyt asialle on vain tehtävä jotain, ei tämä nyt pohtimalla mene ohi. Olen liian väsynyt tekemään töitä, minulla on liian rankat työtehtävät tällä hetkellä (vaikkakin pyysin keveämpää työtä, kun töihin palasin..). Jokainen taitaa vain ajatella omaa napaansa, eikä kuunnella toisia. Huomenna alkaisi työt taas uudessa toimipaikassa, joka sulkeutuu 3,5 viikon päästä. Siellä ollut ravintolapäällikkö lähti toiseen paikkaan viime viikolla ja minä menen (taas) lopettamaan ravintolaa. Päässä alkaa pyöriä, kun mietinkin tuota projektia. *kirosana*

On se jotenkin naurettavaa, että olen juuri tässä tilanteessa nyt, johon vannoin/lupasin/ajattelin etten palaa jos saan syöpäänsairastumisen jälkeen vielä töitä tehdä.Suurimmaksi osaksi olen maailman vihaisin itselleni ja sille, että annoin tämän tapahtua. Onneksi on kuitenkin pienen järjen hippunen jäljellä ja tajuan edes sen, että olen ihan väärässä tilanteessa nyt. Tässä en halua olla, jos vain valita saan.

En minä täällä hiljaisuudessa ole pelkästään päätä seinään hakannut.. Lauantaina oli ihana ystäväpariskunta yökylässä. Syötiin navat paukkuen hyvää ruokaa punaviinin kera, Ukko-Kullat saunoivat ja minä sain nauttia ammattitaitoisesta jalkojenhoidosta. Ihquuuu! Enpä muuten tiennytkään sitä, että jos turvotustani jaloissa ei saada kohta kuntoon, niin ne voivat jäädä sellaisiksi rantapalloiksi loppuiäksi... hhhmmmm. Onkohan tämä nyt samanmoinen huijaus, kun isäni sanoi minulle aina pienenä, ettei nenää saa kaivaa, muuten sieraimet tulevat hirmuisen isoksi? Hih. Noh, tottapuhuen..otan asian huomenna lääkärin kanssa todellakin puheeksi. Katsotaan sitten, mitä tapahtuu.

Eilen karattiin Ukko-Kullan kanssa Tallinnaan ja voi että, mikä ilma meille sattuikaan. Aivan ihana sininen taivas ja auringonpaiste. Käytiin nauttimassa hyvä ateria ja muutamasta sikarista SigarMajassa. Illalla tultiin jo takaisin. Mitä mainioin pieni hengähdysreissu ja ihanan hiljaistakin siellä oli, kun maanantaita elettiin. Ainoana miinuksena oli meikäläisen mukana raahautuneet rantapallot, eli jalat. Eihän noilla tahdo kauhian kauan kävellä. Illalla ne oli sen verran arat, että koskeminen jalkapöydällekin sattui ja väri oli mukavan sinertävän punertava (joka on jo palautunut normaaliksi!!). Muistakaa, että huomenna on se lääkäri, joten apua on varmastikin tulossa!! Ja osa-aikasairaslomaa meinaan pyytää, jalkojen takia sekä suurin syy on kyllä tuo jaksaminen..taikka jaksamattomuus. Onneksi vihdoin teen asialle jotain, enkä vain mutise täällä, pentele! Johan oli aika, vai?

Jännät päivät ovat tässä siis olleet.. Mukana on ollut suurenmoista väsymystä, hyvää seuraa, surua, mietelmiä, mukava reissu ja tänään olen sitten tehnyt koruja.. Ja tein nyt kuulkaa koruille ihan oman bloginkin, jotta tämä pysyisi nyt sitten syöpä-elämä-blogina. Laittelen infoa, kun se on julkaisuvalmiina. Laitan kuitenkin tämäpäiväisistä koruista kuvan, jotta voitte taas katsella tämän touhupepun touhottamista.