Voihan kanankakka-lannoite.. Mitäköhän mä oon TAAS täällä riehunu eilen?! Vai kuka täällä on käynyt salaa taas kirjoittelemassa?

Täytyy myöntää, että kyllähän mua eilen pelotti töihinpaluu ja yöunetkin meinas taas mennä. Tänään vain keksin sen syyn, miksi ihmeessä se aiheutti taas niin paljon harmaita hiuksia.. Niin justiinsa: HIUKSET. Ne hitsiläisen hiukset!

Miten voikaan pienen ihmisen pää mennä sekaisin siitä, että muka hiustenmenetys olisi tehnyt minusta jotenkin erilaisen ihmisen kuin ennen?! (hassu ajatus, kun sen tähän kirjoittaa) ”Usko nyt jo hyvä ihminen, että siellä sisälläsi on ihan se sama Sanna kuin aikaisemminkin”, sanoo hän itse itselleen. Sama hassu höpöttäjä, pää edellä vaikka läpi harmaan seinän-Sanna, sosiaalinen, touhottaja, sannasatalasissa-Sanna. Ihan sama tyyppi edelleenkin, vaikka hiukset sattuivat häviämään viime marraskuussa (13.päivä perjantaina). On se kuulkaa kumma, miten nuo hiukset iskee pienen ihmisen pienen pieneen koloon ja mukamas itseluottamus viedään siinä samalla. Nyt sellaiset ajatukset roskakoriin. Lähdin tänään rinta rottingilla töihin, ilman pipoa, ilman peruukkia, ilman huivia. Minä ja mun siilitukka. Ja loistavastihan me pärjättiin, hitsiläinen sentään. Enhän mä nyt ole ikinä ennenkään hiuksia tarvinnut työntekoon!??! Enkä tarvitse nytkään. Käsillä, aivoilla ja jaloillahan mä pääasiassa töitä teen, en hiuksilla. Pöhkö!

Huh, mitä paatosta. Huomaattehan siis, että selvisin ensimmäisestä työpäivästäni hengissä, hih. Ja näin maanantain kunniaksi voin sanoa, että kivaa oli ja jaksoin oikein hyvin...lukuunottamatta jalkojani, jotka kieltämättä ovat hieman turrat. Jalkojen päällä seisominen pitkästä aikaa, on aikas raskasta, mutta eiköhän se siitä. Tarttee vaihtaa työkenkiä vain päivittäin, niin saavat hieman vaihtelua.

Tästä tullaan sitten taas siihen, että oikein mukavaa siellä töissä oli. Kiva iso ravintola, jossa käy syömässä 700-800 henkeä päivässä (”sopivan kiireinen minulle”). En siis mennyt omaan toimipaikkaani vaan lainaan toiseen toimipaikkaan, sillä vuorotteluvapaa saattaa alkaa missä vaiheessa tahansa. Itseasiassa tätä mä vähän pelkäsin... töissä oli niin kivaa, kun pelkäsinkin ja ihmettelin kotimatkalla, että miksi ihmeessä mä sit vuorotteluvapaata oikeastaan hainkaan!! Täytyy pitää nyt mielessä kirkkaana, että se vuorotteluvapaa on MINUA ITSEÄNI VARTEN, terveyttä varten, oli siellä töissä sitten miten kivaa tahansa. Minkäs sille mahtaa kun omaa työtänsä rakastaa.. Mutta niinkuin olen täällä miljoona kertaa kirjoittanut, niin ylitöistä minun on pakko opetella pois. Muutettava hieman tapoja, joilla työskentelen. Se olisi se suurin taito, jonka haluaisin oppia. Välillä voisi mennä sieltä kohtaa, jossa aita on matalin..vai voiko?

Aikas ajankohtainen kirjoitus tavallaan, näin sytomyssykampanjan aikaan. Hiukset... kuinka suuria mullistuksia jopa omassa itsessään tapahtuu niitten menettämisestä johtuen. Tietysti on olemassa asiaa helpottava peruukki, jonka jokainen saa maksusitoumuksella ennen sytostaattihoitoja, mutta minä kun en vain ole sitä omakseni tuntenut. Kerran olen kokeillut kotona... Mä varmasti touhottaisin niin lujaa, että peruukki olisi kokoajan vinossa tai sitten nykisin sitä kokoajan niinkuin pipoa. Mielummin olen oma itseni siilitukkani kanssa ja opettelen pikkuhiljaa olemaan oman itseni kanssa, vaikka ulkoinen olemus on hieman muuttunut. Päivä päivältä tiedän paremmin, että olen se sama Sanna. Hiukset on vain materiaa ja onneksi uusiutuvaa sellaista.

Tänään otin aimo harppauksen tämän asian kanssa, kun viipotin siilini kanssa uudessa työpaikassa. Varsinaisen jättiläisaskeleen. Mulla on hyvä fiilis.

Ja jippppiiiiii. Fimotaikina-pakettikin saapui vihdoin... Näistä saa varmasti tehtyä kaikkea tosi mahtavaa ja mageeta korua. Kädet oikein syyhyy, mutta odottelen vaikka viikonlopulle.