Tänään saan viettää oikein vapaapäivää! (hihittelee tämä sairaslomalainen itsekseen..) Ukko-Kulta lähti nimittäin tänään töihin. Mä olen ihan yksin kotona! Jeeeee!

En ole tainnut missään vaiheessa kertoa, että Ukko-Kulta ei oikein hirmuisesti tee töitä talvisin, joten me ollaan möllötetty kotona koko talvi kahdestaan. Nyt varsinkaan töitä ei ole voinut tehdä, kun lunta on ollut niin paljon ja noita pakkasiakin on ollut niin hirmuisesti. Tämä alkuun hieman kauhistutti minua, sillä useimmiten, jos molemmat ovat paljon kotona, niin toisen naama voi alkaa hieman pännimään jossain vaiheessa. Tänä vuonna kuitenkin asiat ovat olleet aivan toisin. Olen itseasiassa nauttinut siitä, että olemme saaneet viettää niin paljon aikaa yhdessä. Mitään ihmeellistä ei olla kuitenkaan tehty, mutta kuitenkin...

Aikoinaan kun painoi töitä ihan hirmuisesti (minä itse siis..), niin silloin kaipasi sitä ihan omaa aikaa aivan älyttömästi. Ei mitään häslinkiä taikka seuraa, ihan oman itsensä seuraa vain. Nyt on alkanut nauttimaan siitä, että toinen on läsnä, vaikka ei täällä kotona kokoajan käsikädessä mennäkään.

Itsekseen kotona olo saa taas pohdiskelut käyntiin. Mietin tuossa taas mennyttä aikaa eli taas sitä sairautta, syöpää, sitä elämänmuutosta.. On se jännä. Ihan kun minut olisi työnnetty väkisin johonkin älyttömän isoon pesulan pesukoneeseen ja laitettu linkousta ihan tuplana.. siltä minusta nyt tuntuu. Itse sairaus tietysti aiheutti ensimmäisen linkouskierroksen ja toisen aiheutin sitten minä ihan itse. Niin monta asiaa olen miettinyt uudelleen ja monta asiaa olen myös mietinnän osalta laittanut oikeasti uuteen järjestykseen. Tukka pörröllä tässä nyt ihmetellään vain maailman menoa ja yritän miettiä, mihin ihmeen suuntaan sitä itse lähtisi. Olen niitä suuntia tietysti itsekin jo valinnut, mutta toisaalta sitten tämän jälkeen voi miettiä taas, ovatko suunnat valittu oikein. Mihin ihmeeseen olen menossa? Voi tätä mietinnän ihanuutta, valinnan vaikeutta.

Sytomyssykampanja tuli ihan oikeeseen aikaan. Tarvitsin jotain tärkeää tekemistä. Tuntua siitä, että olen jotenkin tärkeä jollekin. Kuullostaa hassulta, mutta tältä tuntuu. Minulla oli vuosikausia aikaisemmin myös tärkeä harrastus: verenluovutus. Siitä tuli aina niin hyvä olo, kun sitä säännöllisesti kävi luovuttamassa. Itse en ikinä ole tarvinnut verta, mutta tieto siitä, että noin pienellä asialla voipi auttaa jotain läheistä, teki minulle ”tärkeän olon”, hyvän olon. Minua niin harmittaa, että sitä en enää voi tehdä. Verenluovutus oli niin tärkeä tehtävä mulle. Mutta nyttenhän minä voin teitä kaikkia terveitä bloginlukijoita patistaa verenluovutukseen minun puolesta!!! Siinä menee vain hetki ja miettikääpä mikä apu siitä on jollekin. Syöpä estää minua luovuttamassa koko loppuikäni, höh. Täytyy keksiä jotain muuta tilalle. Sinä voitkin katsoa täältä sopivan verenluovutuspaikan. Itse kävin aina tuolla Kivihaassa, jos omalla paikkakunnalla ei sopivasti sattunut tilaisuuksia olemaan.

 SPR Veripalvelu

Pakkohan mun on naisena taas ihmetellä tänään tätä hiustenkasvua... Ja ihan pakko tunnustaa, että kuukausi sitten ostamani ”hiusten-kasvua-edistävä-EVONIA-tuote” on vieläkin avaamatta ja möllöttää tuossa keittiönpöydällä. Erittäin vahvaa tavaraa, kun tälleen etänä vaikuttaa hiustenkasvuun näin hurjasti. Hih. Ette tämän kuvan jälkeen varmaan yhtään ihmettele, kun viuhahdin tuolla laivalla paljaspäisenä. Alkaa itseänikin jo huvittaa, kun hiukset menevät oikein jo lakoon, jos pidän pipoa. Niiiiiiiin pitkät ne jo ovat. Katsokaapas tarkkaan tuota kuvaa. Kuvien ottamisen välissä on vain KAKSI VIIKKOA. Ihan hullua! Tohinalla kasvaa edelleen, sanokaa mitä sanotte taas. Klikkaamalla kuva isommaksi.

       
Ai niin... Aloitin muuten myssyn virkkaamisen eilen... Hih... Taidan tehdä ensimmäisen harjoitteluversion kyllä ihan itselleni.. saas nähdä mitä siitä oikein tulee... Vaaleanpunainen ainakin, sen tiedän.