Tämä joulu onkin ollut jännä. On ollut aikaa pysähtyä, lopettaa touhottaminen ja vain olla. Ei suursiivouksia, ei joulutouhotusta eikä muutakaan ihmeellistä. On ollut aikaa ajatella ja miettiä.

Monenmoisia ajatuksia ja mietteitä onkin ollut mielessä. Olen muistellut viime joulua ja sitä kun olin sytohoitojen keskellä niin kovin väsynyt. Varmasti väsyneempi kuin edes muistankaan. Lueskelin viime joulukuisia blogikirjoituksiani ja niistähän sain sitten paljon pohdittavaa itselleni. Miten olinkaan väsynyt ja silti jaksoin mennä porskuttaa. Tai en mä nyt tiedä porskutinko menemään kauhiasti, sytopäivinä oli vain vähän kirjoituksia ja sitten riensin aina kirjoituksen päätteeksi kohti sohvaa. Onkohan tuon väsymyksen takia minulla niin kovin vähän "muistoja" tuolta ajalta? Jotenkin tuntuu, että tuo aika on kovin sumun peitossa..

Tällä viikolla eksyin myös yhden naisen blogiin, joka on juuri aloitellut sytot rintasyöpään ja huomasin lukiessani blogia, niin samanlaisia aatoksia kuin itselläni tuolloin sairastumisen alkumetreillä. Kuinka pihalla sitä oli, mitä tässä tapahtuu, selviänkö, jaksanko, jaksaako lähimmäiset, mitä tehdä?! Ziljoona kysymystä mielessä ja kaikkiin halusi kovasti vastauksia. Mielenmyllerrys oli valtava.

Vaikkakin olen täälläkin kirjoitellut, että syöpä on mielessä päivä päivältä vähemmän, mutta kyllä se aina sillon tällön mieleen juolahtaa. Jokin pieni asia voi tuoda mieleen tunteita, muistoja tuosta sumusta tai muuten vain. Tällä viikolla on ollut minulla monta herättäjää, joka sitten taas on saanut ajatuksen harhailemaan tänne s-maailmaan. Nähtiin vanhojen kavereittenkin kanssa tuossa viikolla piiiiiiiitkästä aikaa. Meillä on sellainen vajaan 20 hengen porukka, joka oli aikanaan hirmuisen tiivis. Keilajengi on meidän porukan nimi, sillä käytiin silloin reilu 15 vuotta sitten joka ikinen sunnuntai keilaamassa... Noh, siis nähtiin tiistaina, kun järjestin pitkästä aikaa tapaamisen ja oltiin syömässä. Osaa porukasta en ollut nähnyt sairastumisen jälkeen ja sepäs oli toisaalta jännää..Jännää sillä tavalla, että joistain ihmisistä huomaa, että he eivät osaa suhtautua millään tavalla tuohon sairastumiseen ja olo on jotenkin vaivaantunut. Vai onko se toisaalta minun kuvitelmaani? Odotanko minä, että minuun pitäisi suhtautua jollain toisella tapaa? En ainakaan haluaisi myöntää, että minä odottaisin jotain toista suhtautumistapaa. Mähän haluan, että minua kohdellaan ihan samalla tapaa kuin ennenkin. Mielessäni voin ajatella, että ompas joku ihminen muuttunut, mutta miettiessäni tätäkin asiaa, päädyin siihen, että varmasti minä olen tämän sairauden myötä muuttunut eniten. Ihan varmasti olen! Eikä sekään pahasta ole, sillä ihminen varmasti muuttuu läpi elämän, riippuen kokemuksista ja kolhauksista mitä elämässään saa vastaan.

Tällanen joulu täällä. Pohdiskelua ja mietiskelyä, kun on ollut aikaa. Täytyy myöntää, että pitkästä aikaa olen miettinyt näin paljon mitään syöpään liittyvää taikka muistellut viime vuotta ja sitä sairastamisen aikaa. Summa summarum, tällaista tämä varmaankin on. Välillä iskee pohtimisen aika ja se oli minulla nyt. En mä silti ole murehtinut. Olen miettinyt, kuinka onnekas olenkaan, kun olen selvinnyt, sillä moni ei selviä.