Pönttö päivä itselläni, joten yritän jotenkin piristää tätä menoa. Olo on kuin hurjimmassa hormonimyllerryksessä..jotenkin vain napsahtaa kiukku päälle äkkiä, arvaamatta. Se aika kuukaudesta meni jo, analysoin nyt tämän siksi vakavan sairauden jälkeiseksi kriisiksi? Sopiiko? Aina on hyvä keksiä joku syy.

No niin siis TOP-5, kotona sattuneet kohellukset. Tämä on siis jatkosarja näköjään, ensin piti tietysti kertoa työmokat.

1. Oltiin juuri sinä syksynä muutettu Ukko-Kullan kanssa yhteen, tänne maalle vanhaan hirsitaloon. Silloin lämmityksenä toimi hellassa oleva vesikierojärjestelmä (älkää vain kysykö enempää..), mutta lämmitystä saatiin siis polttamalla puita hellassa, jonka ympärillä oli vesisäiliö ja sähköpumpun käynnistettyä, lämmin vesi lähti kiertämään pattereissa. Niin just... aivan hankala järjestelmä, mutta toissijainen juttu tässä. Ukko-Kulta opiskeli tuolloin ja aina välillä hänellä oli lähipäiviä Evolla, joten oli sitten muutaman yön pois. Meikäläinen (=luetaan silloinen kaupunkilaistytteli) jäi siis yksinään pimeään syksyyn, vanhaan hirsitaloon. Lämmitettävä olisi, se on varma. Olinhan minä nuotioitakin aina telttaillessa sytytellyt, joten tulen saanti hellaan ei ollut ongelma. Ongelma tuli hetken päästä. Kaikki savu tuli sisälle tupaan ja olin tietysti saanut puut hyvin syttymään.. Aukaisin oven, ei mitään tehoa. Aloin aukaisemaan ikkunoita (luetaan: ottamaan ikkunaruutuja pois paikoiltaan, sillä sellaisethan on vanhassa talossa.) Soitin Ukko-Kullalle itkukurkussa Evolle ja kyselin apua. Kaikki luukut oli auki, eikä mitään muutakaan ihmeellistä ollut. Ukko-Kullan vanhemmat asuu muutaman kilsan päässä ja hän kehoittikin soittamaan anopille...jos tulisivat katsomaan, että mikä siellä mättää.. Minä itkin, vai olikohan savua silmissä.. En ikuna soittanut Ukko-Kullan vanhemmille, sehän olisi ollut sama, kun myöntää, ettei kaupunkilaistyttö osannut maalla olla. Jäi lämmitämättä sinä iltana. Olin hirmu vihainen itselleni, kun en tuollaista hommaa osannut.

2. Ensimmäinen kevät ja kesä maalla. Entisten asukkaitten jäljiltä oli ihana perenna tuossa koivukujan vieressä. Ihanasti oli kukkaset aseteltu ja sitä oli hyvin hoidettu. Minä sitten taas en ikuna ollut kauhian paljon ollut kasvien kanssa tekemisissä. Päätin kuitenkin yrittää ja kun alkukesästä penkistä alkoi tulla kaikkea pientä vihreää, niin päätin poistaa kaikki rikkaruohot, jotta perenna pysyy edelleenkin kauniina. Kyykin koko päivän siellä todella ergonomisessa asennossa ja lopputulos oli todella siisti. Kesän edetessä ihmettelin, että mihin kaikki päivänkakkarat olivat hävinneet. Selvisipä sitten myöhemmin, että olin repinyt rikkaruohoina kaikki päivänkakkarat luullen niitä pujoiksi ja kaunis perenna oli täynnä pujoa sinä kesänä..koska niitä olin pitänyt jonain kukkina. Varsinainen viherpeukalo siis. Kerrottakoot, että sitä perennaa ei enään ole.

3. Tämä tarina kertoo siitä, että on oikeasti hyvä, ettei meillä ole naapureita lähellä. Nukuin myöhään, sillä olin vielä tuolloin yötöissä. Ukko-Kulta oli karannut jo töihin ja olin yksin kotona kissojen kanssa. Kissat huuteli eteisessä ulos ja pakkohan sitä oli vällyjen alta lähteä ovia avaamaan. Naturellissa nahka-asussa hiivin eteiseen, ovi auki ja kävelin verannan ovea avaamaan. Tuulen vire nappasi eteisen oven kiinni ja siinä minä sitten olin. Verannalla naturellissa nahka-asussa, ilman rihman kiertämää. "Jep", ajattelin. Ei auttanut kuin lähteä juoksemaan pihan poikki ilkosillaan hakemaan vara-avainta. Kyllä mua hymyilytti.. vaaleanpunaiset hai-kumisaappaat jalassa ja viuhahtelen pitkin pihaa. Eipä sen jälkeen enään väsyttänyt.

4. Oltiin oltu duuniporukan kanssa hieman tuulettumassa ja palasin aamuyöntunteina taksilla kotiin pääkaupunkiseudulta. Ukko-Kullan tapasin, kun hän oli juuri lähtemässä töihin. Hän oli hieman närkästynyt myöhään kukkumisesta. Kömmin nukkumaan ja Ukko-Kulta lähti töihin. Kun sitten vihdoin heräsin, päätin mennä huutelemaan kissoja ulkoota sisälle. Olin verannalla ja kuulinkin, että innokkain kissamme Tedi pitikin jo hirmuista meteliä ulkona, että miksi hänet on sinne jätetty.. Yritin avata verrannan ovea, mutta mitä ihmettä: se ei auennut. Heh..selvisi pienen mietinnän jälkeen. Ukko-Kulta oli lähtiessään laittanut ajatuksissaan verannan oven kiinni ja meillä tuo on munalukolla ulkopuolelta... Olin jumissa talossa. Mielessäni kävi ajatus, että Ukko-Kulta oli minut sinne suutuspäissään sulkenut, kun oltiin riekuttu niin myöhään työkavereitten kanssa.. tästä me naurettiinkin töissä ja pitkään. Minä se sitten taas irrottelin vanhan talon ikkunaruutuja ja hyppäsin sitä kautta pihalle ja sain huutavan kissankin sisälle syömään.

5. Naturelli nahka-asu ja veranta.. ei opi, niin ei opi. Aamu ja kissat huutaa taasen ulos. Minä kömmin sängystä, siinä jo tunnetussa nahka-asussa. Eteiseen ja sitä kautta kauttaaltaan ikkunoita täynnä olevalle verannalle kissoja ulos päästämään. Raotan ovea ja kolme kattia menee jonossa tyytyväisenä pihalle. "HUOMENTA", kuuluu pihalta. Sydän meinaa pysähtyä. Vedän oven kiinni ja liimaudun ovea vasten, sillä en voi liikkua, kun en tiedä mistä suunnasta ääni tuli ja ikkunoita on joka suuntaan. Voi helkutti, mitä nyt teen... Tuntuu typerältä lähteä konttaamaan, jos joku tulee ikkunoista ihmettelemään.. pysyn paikallani ja alan hiljaa huhuilla Ukko-Kultaa apuun. Odottavan aika on valtavan pitkä ja vihdoin Ukko-Kulta tulee katsomaan, että mitä minä siellä verannalla oikein hommaan. Nauraa räkätti sitten eteisen ovella kun minä olin edelleen liimautuneena verannan oveen (yritin olla "mahdollisimman ohut") ja loppujen lopuksi heitti minulle pyyhkeen, jotta sain jotain päälleni. Ketä sieltä sitten huuteli?! Noh siellä oli talon entinen omistaja hakemassa navetasta jotain salaojaputkia... Kyllä ne varmaan ihmetteli, miksi en huikannut huomenta heille takaisin...

Täytyy vain todeta, jotta hyvä, ettei niitä naapureita lähempänä ole.. Liian naturelliksi täällä maalla on oppinut.

Tulihan vähän kivempi mieli. Orastava apinanraivokohtaus on ohitettu ainakin tällä erää. Korujen teostakaan ei tullut mitään tänään, en jaksa keskittyä pieneen näpertämiseen. Samantien menee hermot näköjään.

Nesteenpoistolääkkeet ovat hieman jelpanneet. Luutkin alkavat hahmottua nilkoista, jippii!! Ja niitä ei särje enään niin paljoa, hyvä niin. Ehkä tää tästä, asia kerrallaan.