Täytyy taasen todeta, että kyllä nää päivät välillä hurahtaa vauhdilla.

Eilen oltiin pienellä "ulkomaanmatkalla", piipahdettiin ystäväpariskunnan kanssa Tallinnassa syömässä. Aamusella lähdettiin ja illalla palattiin takaisin. Mukava, virkistävä paikan vaihdos tähän väliin. Aivan hirmuisesti oli turisteja vanhassa kaupungissa ja heidän touhotustaan olikin mukava seurailla. Käytiin aivan loistavassa valkosipuliravintolassa syömässä nimeltä Balthasar. Aivan ihanaa ruokaa. Alkuun vetäisin valkosipulietanoita, kera tuhdin voin ja cambonzola-juuston. Pääruuaksi upposikin kivipannulta tuhtia pihviä valkosipuliperunoitten kera. Ai että ja nam. Tuonne täytyy mennä toistekin, sillä paikkakin oli niin ihana. Paksut puulattia, seinät kiveä ja ravintola toisessa kerroksessa, näkymä Raatihuoneen torille.

Tänään päivä sitten vilahti isäni luona. Hänellä oli eilen se sydämen varjoainekuvaus Meikussa ja kaikki oli mennyt hyvin. Mitään vikaa ei löytynyt, verenpainelääkkeet vain vaihdettiin, sillä niitten ajateltiin olevan väärät. Tehtiin hiukan ruokaa ja naatiskeltiin sitä sitten pihalla. Jospa nyt isänikin osaisi heittää vapaalle ja alkaisi nauttimaan alkuun kesälomasta ja sitten elokuussa alkavasta eläkkeestä. Vanhana työnarkomaanina hänkin sanoi, että ei oikein tiedä mitä tehdä, kun aina on vain oikeastaan tehnyt töitä. Toivon, että jokin kiva harrastus löytyy hänelle..jos ei itse löydä, niin ostan varmasti hänelle jonkun lattari tanssikurssin ja nakkaan sinne lanteita hetkuttelemaan, kun niin rakastaa lattarimusaa.

Siinä muutaman päivän touhulistaus. Sitten mennäänkin Sannan ajatusmaailman puolelle. Mielessäni on pyörinyt nyt toden teolla viime vuoden kesä ja sairastumisen aika. Muistin myös tuota aikaa läpi käydessä sen, että jos ja kun tästä selviän, haluan alkaa tukihenkilöksi syöpään sairastuneille. Olin mukamas valmis siihen jo aikaa sitten... nyt hieman jo naurattaakin. Syöpäjärjestön sivuillahan kerrotaan, että omasta sairastumisesta tarttee olla  2 vuotta aikaa ja ihmettelinkin aikaisemmin, että miksi ihmeessä? Nyt en kuulkaa ihmettele ollenkaan.. Tässähän käy sitä sairastumista vielä ihan täysillä läpi. Nyt on todellakin alkanut tuntumaan siltä, että vajaa vuosi on hävinnyt, kadonnut mielestäni johonkin, tuo sairastumisvuosi nimittäin. On se sellaisissa ajatusten pilviharsossa käyty läpitte, sairastuminen, rankat hoidot, asian tajuaminen, läpikäyminen, että vieläkin se on jotenkin kesken. Ihan kuin tuo vuosi olisi mennyt sellaisessa sumupilvessä. Tämä blogi on toisaalta siihenkin hyvä, sillä jossain vaiheessa minun täytyy tätä itsekin alkaa lukemaan kunnolla läpi, sillä en edes muista mitä kaikkea on tapahtunut. Mitä kaikkia tunnemyrskyjä on käyty läpi, millaisia väsymyksiä, mistä se tsemppi on revitty huonolla hetkellä ja niin pois päin.

Tukihenkilö musta kyllä vielä tulee, se on ihan varma. Sen aika ei ole kuitenkaan vielä, mutta sitten joskus, reilun vuoden päästä.