Mihin nämä päivät oikein vilahtaa? Hirmuista vauhtia eteenpäin, ettei mukanakaan oikein meinaa pysyä. Mielettömän ihana päivä oli tuo Meikku-päivä. Hyvä mieli tuli, kun sai vietyä myssyjä taas ison kasan osastoille ja iltasella tuli tavattua tuo lapsuuden ystävä, jota en ollut tavannut ainakaan 15 vuoteen. Istuttiin kuulkaa ravintolassa 5 tuntia, höpötettiin ja muistettiin kyllä syödäkin. Kahviakin taisi mennä useampi kupillinen. Facebookistahan toisemme löydettiin pari kuukautta sitten.

Mun pitikin kertoa teille tuosta facebookin ihmeellisestä maailmasta hieman. Mä taistelin hirmu kauan ennenkuin sinne liityin. Jotenkin en ikuna ollut tykännyt netissä olevista yhteisöistä ja ihmettelin, miten ihmiset roikkuu koneella niin hirmuisesti (enään en ihmettele yhtään....). Jostain kumman syystä sitten viimein innostuin kokeilemaan sitä naamakirjaa ja täytyy myöntää, että täysin koukussa olen. Sieltä on löytynyt hirmuinen kasa vanhoja ihania työkavereita, todella vanhoja koulukavereita, mutta sitten.. kerron pari todellista helmeä, jotka olen löytänyt.

Elettiin kesää, jolloin olin 12 vuotias. Lauloin kuorossa ja olimme kuorokilpailumatkalla Itävallassa Wienissä. Samaiseen hotelliin tuli sitten viimeisinä päivinä israelilainen kansantanssiryhmä, jossa siis samanikäisiä "lapsia". Minähän rakastuin..joo. Kohtasin elämäni rakkauden tuosta ryhmästä. Kahdessa päivässä sain kokea sen ihanan olotilan ja lentelin varmaankin 3cm maanpinnan yläpuolella. Avi, 13 vuotias poika Israelista vei sydämeni hetkessä ja ensisuudelmakin koettiin. Huh. Kotimatkahan oli aivan hirmuinen, mutta onneksi tuota ikävää hieman pehmitti monen vuoden kirjeenvaihto. Ei mennyt viikkoakaan, kun kirjeitä paukahteli postilaatikosta ees taas. Love, hugs, forever yours... ja niin edelleen. Isäni piilotti tuolloin passinikin, jotta en "vahingossa" karkaisi Israeliin... niin vakavaa se oli. Varmaankin joskus 18 vuotiaana kuulin viimeisen kerran Avista jotain ja täytyy sanoa, että sen jälkeen aina silloin tällöin mietin, mitä hänelle kuuluu. Yhteystiedot olivat molemmilla muuttuneet ja mietin aina välillä, että miten saisin häneen yhteyttä, jotta tietäisin mitä kuuluu, miten menee. Mietin jo ilmoituksen laittamista israelilaiseen "hesariin", mutta en ikuna saanut sitä tehtyä.

Sitten tulee facebook... ja löydän tämän Avin sieltä, noin kahden kymmenen vuoden jälkeen. Naureskellaan kirjeille (jotka on kaikki tietysti tallella), käydään elämää läpi, mitä kumpikin on tehnyt, perhesuhteet, työt, terveydet ym. Minulla on yhteys taas elämäni ensimmäiseen rakkauteen. Noh, rakkaus ja rakkaus..eipä 12- vuotiaana hirmuisesti voi ehkä rakkaudesta puhua, kun ei edes tiennyt mitä se tarkoittaa, mutta vatsanpohjalla se ainakin tuntui. Jaksan edelleekin ihmetellä sitä, että voin vain nykästä facebookin päälle ja chattailla nykyhetkessä Israeliin saakka. Pienenä joutui noita ihan paperisia kirjeitä odottamaan niiiiiiin kauan.

Toinen helmi liittyy myös kirjeisiin. Minulla oli pienenä ihan hirmuisesti kirjekavereita, varsinkin ulkomailta. Ylitse kaiken oli poika nimeltä Richard Hollannista. Vastasin hänen ilmoitukseensa muistaakseni Hesarissa, kun hän etsi suomalaista kirjekaveria (oi näitä aikoja..kirjevaihtokaveri ilmoituksia.. nyt on vain päiväkahvi-ilmoituksia). Hänestä tuli rakkain kirjekaveri ja yllätys-yllätys, kaikki kirjeet tallella ja paksuja kirjeitä, partaveden tuoksuisia. Hih. Vuosikausia kirjoiteltiin ja yhtäkkiä hän ilmoittikin, että oli tulossa perheen kanssa Suomeen. Missä voitaisiin tavata? He tulisivat asuntovaunun kanssa ja kesällä, joten paras paikka oli tietysti tavata siellä leirintäalueella, jossa kaikki kesät on meidän perheessä vietetty. Olin tuolloin jotain 13-14 vuotias. Oih. Kuulkaa, rakkauttahan se tälläkin kertaa heti oli, ainakin mun puolelta. Voih. Niinkuin tässäkin, hukkasimme toisemme jossain vaiheessa ja yllätys-yllätys, löysimme toisemme naamakirjan kautta. Sama tarina, kaikki asiat taas päivitettiin tälle vuosituhannelle ja nyt olemme tiiviisti yhteydessä facebookin kautta. Ja nyt ei sitten tarvitse minunkaan enään vaivata päätäni, miksei Richard minuun rakastunut.. pitää enemmän oman sukupuolen edustajista. Huh, tämäkin lapsuuden kriisi siis selvitetty.

Vaikka kirjoitinkin nyt näistä kahdesta jässikästä, niin facebook on tuonut mulle ihmisiä läheltä ja kaukaa takaisin. Mieletöntä tuo internetin voima. Ja uskokaa tai älkää, niin naureskelen kyllä itselleni melkeinpä päivittäin, että niin vastahakoisesti sinne facebookiin lähdin.. nyt mua ei saa kirveelläkään sieltä pois ja tämän bloginkin ylläpitäminenkin... on kuulkaa meikäläisen mieli hiukan muuttunut internetin suhteen. Täällä mä höpötän kaikki asiat avoimena..kaippa tätäkin voi sitten vanhempana ja viisaana katua. Tällä erää, kaikesta tästä on seurannut vain ja ainoastaan pelkkää hyvää.

ps. Ukko-Kulta tietää nämä naamakirjahommat, ei hätää.