Voihan vitsi, että olisin voinut jäädä tuonne reissun päälle. Kyllä teki kuulkaa hyvää tuo miniloma. Ajatukset sairaudesta ja hoidoista jäi kotio, niitä ei otettu mukaan ollenkaan. Laukkuun pakattiin vain vaihtovaatteet, hyvä mieli ja täydellinen rentoutuminen. Meillä oli varattuna pienen pienestä hotellista huone vanhasta kaupungista ja muutoin meillä ei ollut suunnitelmia. Me ei ainakaan Ukko-Kullan kanssa tarvita ikinä mitään suunnitelmia reissuissa, antaa tuulen vain viedä. Käveltiin käsikädessä pitkin mukulakivisiä katuja, syötiin hyvin, nautittiin SigariMajan herkullisista sikareista kera hyvän punaviinin ja nautittiin elämästä, tästä hetkestä ja oltiin murehtimatta huomisesta tai tulevasta. Hyvin onnistuttiin.

Paluu arkeen on sitten tapahtunut. Tämä päivä mennyt löhötessä, enempää miettimättä. Tai joo, nyt hieman huijasin.. kyllähän ne ajatukset vilahtaa huomiseen ensimmäiseen sytohoitoon, heti vain kun olen hetken hiljaa. Mikäköhän niissäkin nyt niin jännittää? Sehän on vain lääkkeiden antamista suoraan suoneen. Olen ollut suht säännöllinen verenluovuttajakin, joten en pelkää neuloja, en pistämistä. Ehkä se on vain pelko jotain tuntematonta kohtaan. Sytostaattihoidot tai solumyrkyt, kuullostaa vain niin ”vaaralliselta”, tuntemattomalta, lopulliselta, paljon sivuvaikutuksia aiheuttavalta eli pelottavalta. Mun mahaa oikein kirpaisee, kun ajattelenkin huomista. Toivottavasti tämä laantuu, ei ihan 12 viikkoa tällaista tahdo tuntea! Ja tottakai se laantuukin, pöhköä edes ajatella näin.

Tallinnasta ei muuten tarttunut mukaan peruukkia. Tahdoin lomasta mahdollisimman ”sairausvapaan” ja päätin, että kerkiihän noita ketunnahkoja sitten myöhemminkin ostamaan. Varsinkin, kun torstai ennen matkaa oli niin pöhkö päivä.

Tallinnasta tarttui kuitenkin mukaan uudet kengät ja oikein kävelykengät vielä! Kävi meinaan sillä tavalla, että satamasta kävellessä minun omat kengät alkoivat hiertää niin kovin, että tuliaisena sain kaksin kappalein sairaan suuria rakkuloita molempiin kantapäihin. Ei siinä auttanut enään apteekista ostetut rakkolaastarit vaan tarvittiin uudet kengät. Tallinnalla on jotain minua vastaan, sillä viimeksi kesäkuussa siellä ollessani tapahtui aivan sama juttu. Silloinkin palasin rakkulat ja uudet kengät mukanani.

Tämä tarina on tosi...eikä vain huijaus miehiä varten, jotka eivät ikinä ymmärrä kuinka paljon kenkiä me naiset tarvitsemme. Kantapäärakkulat todistavat tämän.